Viimeiset N päivää

Eipä ole tullut kirjoitettua pitkään aikaan, joten vastapainoksi hieman pidempi sepustus.

Kuoron koelaulu oli ja meni, ja pääsin WiOLiin jäseneksi. Alan pikkuhiljaa saada tolkkua niistä viivoista ja palloista, ja yhdistää niitä varsin usein jopa oikeaan ääneen. Jotkut hämärämmät biisit tuottavat vaikeuksia, kun ykkösbassoille ei ole aina kirjoitettu kauhean selkeästi stemman sanoja, ja pitää sitten arpoa muiden perusteella että mitä lauletaan.

Viime viikonloppuna (10-12.10.) kävin purjehtimassa kolmen kuorolaisen kanssa Päijänteellä, ja se oli kivaa.

Viimeisimmästä purjehduskerrasta onkin jo ihan liian kauan, toivottavasti pääsee tuonne miehistöksi uudestaankin. Perjantaina lähdettiin Helsingistä autoilemaan kohti lähtösatamaa, Heinolaa. Epämääräisen liikenteen ja muun säädön jälkeen pääsimme lähtemään illan jo hämärtyessä, tuulta ei ollut edes nimeksi, joten otimme tavoikkeeksi selvityä muutaman tunnin ajomatkan päässä olevalle Virtosaarelle. Pimeänavigointi palautui suurinpiirtein mieleen, kiitos kipparimme Marian kärsivällisen selityksen ja hataroiden muistikuvien. Emme onnistuneet löytämään yhtään uutta kiveä, ja tunnetuistakin menimme huti. Rantauduimme joskus puolen kymmenen paikkeilla (jos en ihan väärin muista) Virtosaareen. Päädyimme siihen että nyt väsyttää kaikkia liikaa, ja sauna saa odottaa aamua, jos silloin vielä saunatuttaa.
Lauantai-aamu koitti tihkuisena, hienoinen tuulenvire puhalsi satunnaisesta suunnasta. Kävimme katsomassa saunaa, ja eihän siellä ollut puuliiterissä enää yhtään puuta jäljellä, eli saunominen sai jäädä. Päätimme yrittää purjeilla eteenpäin, ja onnistuimme varsin kokemattomalla miehistöllämme nostamaan purjeet nätisti ylös, fokka plus iso. Suuntasimme kohti Kalkkisten kanavaa ja toivoimme että tuuli edes vähän yltyisi. Kalkkisten kanava toimi itsepalvelulla, ja on turkasen pitkä. Sen alapäässä on 11m korkea silta, joten pääsimme kallistelemaan venettä hieman, että mahtuisimme ali, maston ollessa hieman yli 11 metrinen. Kanavan jälkeen pääsimme pienelle selälle, jonka jälkeen oli vuoro toisen 11m sillan alittaminen, ja pääsimme kevyeen itätuuleen. Suuntasimme pitkin selän länsilaitaa kohti pohjoista, ja koska aikaa tuntui olevan, päätimme kiertää Punapään selän pohjoislaidalla. Noin 1/3 legistä kuljettuamme näimme takaa kaksi muutakin purjevenettä, emme olleetkaan ainoat hullut vesillä. Nämä veneet jatkoivat edemmäs kohti pohjoista, me käännyimme takaisin Punapään ja Punapäänluodon välistä kohti etelää (enkä edes päässyt huutamaan "Venda!", vaan kippari sanoi sen, ja eikä edes huutamalla. Koko viikonloppu uhkasi olla pilalla), ja suuntasimme Koukkuniemeen. Sade alkoi yltyä pikkuhiljaa, tuuli oli jossain 5m/s paikkeilla kai, ja päivä alkoi olla pitkällä, kun pääsimme näköetäisyydelle pienestä poukamasta. Siellä näytti olevan kaksi moottorivenettä, mutta elimme toivossa ja menimme joukon jatkoksi. Illalla oli vuorossa yhteislaulua kaksi sopraanoa, altto ja basso -kvartetilla, sekä makkaran paistoa nuotiolla sateessa ja pimeässä, ja hieman lisää yhteislaulua.
Sunnuntai kajasti sateisena, selällä näkyi vaahtopäitä. Päästyämme pois lahden suojasta pääsimme mukavaan syysmyräkkään, ja hetken joutui jopa miettimään että mitenkäs siellä kannella pitikään olla ettei lennä veden varaan. Aallot olivat suunnilleen puolimetrisiä, jotkut harvat ehkä hieman vajaan metrin. Nostimme ison 1-reiviin, ja jätimme fokan alas. Tuulta oli silti riittävästi että pääsimme noin 6½ solmuun (GPS oli toki mukana) vajailla purjeillakin. Pahimpien puuskien aikana iso alkoi revetä yhdestä reivausreijätä (mikälie onkaan nimeltään), joten suoritimme pienen säätötoimenpiteen. Paluumatkalla olin puikoissa aina sululle asti, jopa Karisalmen sillan ali, kun tytöt roikkuivat laidan yli kallistaen venettä, ettei se nousisi pystyyn sillan alla pyörteilevässä tuulessa. Selvisimme kuin selvisimmekin hengissa, ehjin nahoin ja mastoin sillan ali. Joku voisi kirjoittaa Tiehallinnolle monta kirjettä, että siltoja nostettaisiin sisävesialueilla ainakin 14 metrisiksi, ettei niiden alla tarvitsisi kikkailla ihan noin paljon. Kanavan jälkeen pääsin ihmettelijäryhmään, ja ruori (tai no, pinna) siirtyi seuraavalle. Nostimme purjeet (ison ja fokan), ja lähdimme suuntamaan takaisin itään pitkin kapeaa ränniä jossa ei ollut taaskaan tuulta kuin juuri nimeksi. Hieman myöhemmin kipparimme päätti nostaa ison kokonaan, ja pääsin taas ohjailemaan venettä nyt hieman kevyemmässä, mutta pyörivämmässä tuulessa. Pääsin paikkaamaan lauantain vendattomuuden älähtämällä monta kertaa "Jiippi!" kun sateen kyllästämä iso vaihteli puolta. Välillä fokka käyttäytyi aivan epäloogisesti ja veti kauniisti ja voimalla virsarilla, vaikka tuuli suoraan siltä sivulta jonne fokka oli pullollaan. Aina ei voi tajuta. Sade pysyi vakaana ja kosteana, ja selän kovan ja rännin pyörivän tuulen takia sitä päätyi hupun aukosta kaulaan ja siitä sisään kastellen paikkoja hieman. Täytyy antaa kyllä täydet pisteet valitsemilleni vaatteille, jos olisin laittanut ne hieman huolellisemmin päälleni, olisin varmaankin säilynyt lähes täysin kuivana. Hanskat olivat aivan läpimärät, ja viimeisellä selällä maihareistakin alkoi yksi sauma tihkua vettä sisään. Virtosaaren jälkeen spottasimme takanamme taas kaksi purjevenettä, toinen tuli moottorilla, toinen purjein.
Vaihdoimme jonkinaikaa ennen viimeistä selkää taas pinnanpitäjää, ja siirryin hoitamaan styyrpuurin puoleista fokan skuuttia loppumatkan ajaksi. Viimeisellä selällä oli taas kunnon tuuli, kun se pääsi puhaltamaan hieman vapaammin, ja teimme nopeusennätyksemme, 6.9 solmua. Satamaan päästyämme kävi ilmi, että ne kaksi muuta tänään näkemäämme venettä olivat ne samat, jotka olivat jatkaneet lauantaina pohjoiseen meidän käännyttyä ympäri. Laitettuamme veneen kuntoon suuntasimme kohti lämmintä saunaa (järven vesi oli +9C), iltaruokaa, letunpaistoa ja sitten olikin jo matka kohti Helsinkiä.
Viikonlopun saldo: rutosti hauskaa, yksi pieni mustelma, paljon märkiä vaatteita, hieman lisää purjehduskokemusta, ja lisäksi opin tuntemaan ainakin jonkin verran kolmea mukavaa ja kivaa ihmistä.